Työajan lyhennys ikääntyvienkin työllisyyden takeeksi?

Ajankohtaista,Kirjoituksia

Sanna Marinin hallituksen oiva tavoite kohti 75 %:n työllisyysastetta on, että ”Työuria pidennetään alusta, keskeltä ja lopusta.” Lisäksi hallitusohjelmassa sanotaan: ”Kehitetään ura- ja ohjauspalveluita työttömien lisäksi erityisesti pitkään perhevapailla olleille ja ikääntyneille työntekijöille.”

Kuitenkin on selvästi syntynyt vastakkainasettelu työn tuottavuuden nostamiseksi: työnantajapuoli vannoo viikkotyötuntien nostamisen nimiin, kun työntekijäpuolella nähdään yhtenä keinona työajan lyhentämisen – etenkin ikääntyvien työntekijöiden työurien pidentämiseksi. Tai vähintään työajan osan käyttämisestä uusien työn teon taitojen oppimiseen.

Kesäkuussa VTT ja ex-työmarkkinaneuvos Pekka Peltola kirjoitti Kalevi Sorsa säätiön julkaisussa politiikkasuosituksena:

”Tämän kokeilun tulosten perusteella olisi perustelua aloittaa uusia kokeiluja työajan lyhentämisestä. Kokeiluissa tulisi tarkastella erityisesti 6+6-mallin ja nelipäiväisen työviikon etuja ja haittoja. Tarvitaan kokeilujen antamaa ymmärrystä prosessin luonteesta. Työajan lyhentämisen myönteiset vaikutukset kansalaisille ja yrityksille riippuvat suuresti sen toteuttamisen tavoista. Toimivin on paikallinen ja yrityskohtainen sovellus, jossa työntekijöiden osallistuminen suunnitteluun ja toteutukseen on keskeistä. Kokeilujen pitää olla riippumattomia. Tulosten soveltaminen koko yhteiskunnassa vaatii sekä lainsäädäntöä että työmarkkinajärjestöjen keskinäistä sopimista ja toteutus asteittaisuutta. Lyhyen työajan järjestelyihin on saatavissa vuonna 2021 koronaperusteisesti jaettavia EU-varoja SURE-ohjelmasta. Jaossa on 100 miljardia euroa ja lisäksi 25 miljardia euroa takuihin.”

Heinäkuussa, Työajan lyhentämisen pitkä perinne – ja tulevaisuus julkaisussa Peltola edelleen jatkoi:

”Historiallisessa tarkastelussa tuottavuuden kasvu on mahdollistanut sen, että vaatimuksia lyhyemmistä työajoista on toteutettu. Ajatus kahdeksan tunnin työpäivästä lienee ollut aikanaan utopistisempi kuin nykyiset visiot kuusituntisesta työpäivästä tai nelipäiväisestä viikosta, joita jo monissa maissa sekä yrityksissä kokeillaan. Tietenkään työajan lyheneminen ei ole ollut mikään automaatio, vaan joskus verisenkin taistelun tulos”, kuten Peltola tekstissään huomauttaa.

Työajan lyhentäminen ei ole uusi keksintö. Jo 2000-luvulle tultaessa EU:n Vihreässä kirjassa kiteytettiin:

”Työajan lyhentämisen on liityttävä työnteon joustavuuden ja turvallisuuden välisen tasapainon yleiseen paranemiseen. Työajan lyhentäminen työn organisointimallia muuttamatta kääntyy itseään vastaan. Työnjako on suunniteltava ja työaikamallit sovitettava uuteen tilanteeseen. Työn uusjako on toteutettava aktiivisen koulutuspolitiikan kanssa, tai muutoin ammattitaidon puuteet ovat todennäköisiä.”

Komissiokin lausui, Peltolankin mukaan kaiken olennaisen:

”Työajan lyhennysten on liityttävä monivuotisiin työmarkkinasopimuksiin. Monet viime vuosikymmeninä toteutetut työajan lyhennykset, esimerkiksi Saksassa, Belgiassa ja Alankomaissa, ovat olleet monivuotisten palkkaratkaisujen osa. Pitkäaikaisten sopimusten avulla tuottavuuden kasvua voidaan käyttää työajan lyhentämiseen useiden vuosien aikana, mutta samalla voidaan vähentää työajan lyhentämisen kompensoimiseen tarvittavia palkankorotuksia.”

Minulle on herännyt kesän aikana kysymys; onko Suomessa jämähdetty ja alettu pakittamaan työllisyys ja tuottavuus keskustelussa? Eikö pitäisi olla valmiutta kokeiluihin ja uudelleen ajatteluun – edellisten esimerkkien mukaisessa hengessä? Mielestäni kyllä.