Raimo Piirainen

Kirjoituksia

Köyhyyden arkipäiväistyminen

Köyhyys lisääntyy Suomessa. Se ei ole enää uutinen, vaan valitettavasti hyväksytty yhteiskunnallinen kehitys. Huolestuttavaa on, miten köyhyydestä keskusteleminen on arkipäiväistynyt. Köyhyys hyväksytään osaksi suomalaista elämänmenoa. Sen torjumiseksi ei tehdä töitä riittävästi, eikä köyhyyttä synnyttävien rakenteiden purkamiseen tai korjaamiseen tunnu riittävän tahtoa. Ymmärrettävästi, sillä silloin leikattaisiin hyväosaisten etuja. Sen kansanosan, jonka varallisuuden ja toivomusten turvin päätöksentekokoneisto maassamme toimii.

Eikä kaikista syrjäytyneimmät ja köyhimmät edes äänestä, siksi vastakaikua köyhyyden äänelle ei vallankamareista tahdo tulla. ”Romaniassa on vielä paljon köyhempiä ihmisiä, mitä te valitatte?”, kyseli taannoin ministeri Hyssälä, kun eduskunnassa käsiteltiin opposition välikysymystä köyhyyden lisääntymisestä. Tuon toteamuksen kuultuani en enää arvuuttele, miksi köyhyyden vähentäminen on vaikeaa. Päättäjien asenteet köyhyyden torjumiseksi pitää saada arvokkaampaan asentoon.

Köyhyys on iskostettu mieliimme kuvina kolmannen maailman nälänhädästä ja Pelastusarmeijan leipäjonoista. Tämän ajan köyhyys on paljon enemmän. Se on osattomuutta ja syrjäytymistä sosiaalisesta elämästä. Se on myös turvattomuutta, pelkoa ja yhteenkuuluvuuden puutetta. Köyhyys on tie, josta on vaikea löytää pakopaikkaa ahdistuneisuudelle. Maailmantaloudenkriisi on lisännyt köyhyyttä, mutta osin se on itse sisältä rakennettua. Takavuosina tehtyjä, yhteiskuntarauhaa tuossa ajassa vahvistaneita veropoliittisia ratkaisuja pitää oikaista vastaamaan paremmin tätä aikaa.

Suomi ei kestä osattomuuteen ja välinpitämättömyyteen kasvavaa sukupolvea. Liian monessa perheessä vanhempien elämänhalu heikentyy köyhyyden vuoksi. Ravinnon sekä vaatetuksen puute syrjäyttää perheitä muusta yhteiskunnasta ja lapset kantavan tästä raskaan taakan. Köyhyys on myös osa eläkeläisten arkea, eläketulo ei tahdo riitä elämän välttämättömyyksiin ja syrjäytymisen vaara on läsnä jokaisena päivänä.

Kun meillä julkisen sektorin tehtävänä on taata kaikille kansalaisille yhdenvertaiset palvelut, pidän välttämättömänä siinä havaittujen porsaanreikien tukkimista kaikenlaisen keinottelun estämiseksi esimerkiksi terveydenhuollossa. En pidä hyvänä nykyistä terveydenhuollon kehitystä, kun julkisilla varoilla tuetaan hyväosaisille suunnattuja terveyspalveluja karsimalla niitä heikommassa asemassa olevilta.

Yhteiskunnalla tulee olla toimivat järjestelmät kohdentaa tuet ja avustukset niitä oikeasti tarvitseville. Viime päivien mässäily verotiedoilla on ollut vastenmielistä luettavaa. Kenen kannattaa enää edes hakeutua ansiotöihin, kun järjestelmä suosii ja tukee kevyemmän verotuksen pääomatuloilla kikkailua? Kun vielä kirjoittelussa ilmaistaan jonkun tienanneen ”vaivaiset 23.000 euroa ansiotuloina”, voi rivien välistä lukea olennaisimman tämän päivän suomalaisesta arvomaailmasta. Köyhyys ei ole yksilön, vaan suomalaisen yhteisön yhteinen häpeä.

Kirjoitus on julkaistu Kainuun Sanomissa 10.11.