Raimo Piirainen

Blogi

Maalitauluna ay-liike

Vastakkainasettelun ajan piti olla ohi. Niinhän presidentti Niinistö kampanjoi saadakseen ääniä vasemmalta. Viime aikoina on käynyt selväksi, että puheista huolimatta vastakkainasettelu elää ja voi hyvin Suomessa.

Viisaus maan asioista ja keinoista ratkaista ongelmat on annettu milloin millekin elinkeinoelämän lobbariryhmälle, jolle tarjotaan medianäkyvyyttä kuin tulenkeksijälle.

Ratkaisu on yleensä aina sama, enemmän työtä ja vähemmän palkkaa. Optioista, bonuksista ja johtajien vastuusta näissä ratkaisumalleissa ei koskaan mainita sanaakaan. Vaaditaan palkkamalttia ja joustavuutta, mutta kovin yksipuolisesti. Ay-liike tuntuu kelpaavan syntipukiksi kaikkeen ikävään suomalaisessa työelämässä. Yritystuet, infra ja yhteiskunnallinen vakaus tuntuvat toissijaisilta itsestäänselvyyksiltä.

Työelämässä pitkään mukana olleena joskus hämmästyttää se mustavalkoisuus, millaiseksi kuva ay-liikkeen merkityksestä ja tärkeydestä halutaan nuorille työntekijöille ja yrittäjille iskostaa. Sen kontolle kasataan kaikki mahdolliset liiketoimintaa hankaloittavat asiat. Selvää on, että työelämän muutoksessa tarvitaan uusia ratkaisuja sekä säännösten keventämistä, mutta monelta osin ne koskevat asioita, joissa ay-liikkeellä ei ole roolia tai se on hyvin vähäinen. Jos jokin uusi amerikkalainen tapa kiertää verot ja maksimoida henkilökohtainen hyöty ei istu kulttuuriimme, syy siitäkin on yleensä ay-liikkeen.

Sopimista vai sanelua?

Vuosikymmenten aikana rakentuneita käytäntöjä on syytä purkaa ja uudistaa. Sitä työtä voidaan tehdä ilman ay-liikkeen sotkemista keskusteluun. Ay-liikkeen tehtävänä on työntekijöiden oikeuksien valvominen, turvaaminen ja puolustaminen. Sen suurin vahvuus on joukkovoimassa, jonka heikentäminen onkin yksi sitä parjaavien tavoitteista. Tavoitteena on siis työelämä, jossa työntekijän oikeudet ja työnantajan velvollisuudet rajataan minimiin. Tätä kutsutaan paikalliseksi sopimiseksi kun sitä pitäisi kutsua saneluksi.

Varmasti jokaisen tahtotilana on suomalainen hyvinvointiyhteiskunta. Siksi kaipaan myös monipuolisempaa näkemystä sen pelastamisen keinoista, kuin suvun perintörahoilla tai jonkin buumin huumassa äkkirikastuneen periaatteellisia totuuksia. Kun on riittävästi rahaa takana, alistavat ja oikeuksia polkevat puheenvuorotkin saavat tässä ajassa sankarillisen sävyn.

Mittatilauspuvussa esiintyvää tapakonsultin stailaamaa menestyjää on helpompi ihailla kuin tehtaanportilla toppatakissaan itkevää irtisanottua tai murteella kommentoivaa pettynyttä luottamushenkilöä. He näyttävät häviäjiltä eikä häviäjien puolelle halua kukaan. Se on kuitenkin todellisuutta ja helpoin tapa sivuuttaa se on vaihtaa kanavaa.

Johtamisen rooli syytä tiedostaa

Suomessa on tehty isoja virheitä ja menetetty valtava määrä työpaikkoja huonon johtamisen vuoksi. Yksittäisiä yritysjohtajia ei ole syytä nostaa teuraaksi tikunnokkaan, mutta jokaisen ay-liikettä työpaikkojen tai kilpailukyvyn katoamisesta syyttävän on hyvä tämäkin osa asiasta tiedostaa. Haikailemalla ulkomailta tuotavan halvemman työvoiman perään suomalainen yritysjohto osoittaa kaipauksensa menneisyyteen. Oma epäonnistuminen, vanhentuneet tuotteet tai liikeidean toimimattomuus on helppo sysätä ay-liikkeen kontolle.

Monella tapaa kuvaavaa on, että hyvin johdetut ja työntekijöistään huolehtivat yritykset harvemmin sortuvat tähän loanheittoon. Viisailla johtajilla on myös suhteellisuudentajua.